Mihin antiikintutkimusta Suomessa tarvitaan? Ville Vuolanto pohtii Triviumin blogissa, mihin antiikintutkimusta Suomessa tarvitaan: ”Antiikkia on tutkittu vähintään renessanssista asti, modernein tieteellisin välineinkin jo pitkälle toistasataa vuotta. Onkin kysyttävä, miksi antiikkia on yhä tutkittava. Tutkimus rakentuu aiempien sukupolvien työlle. Silti kukin aikakausi, kulttuuri ja tutkija kysyy omat ja uudet kysymyksensä etsien vastauksia omiin polttaviin ongelmiinsa ihmisenä ja yhteisön jäsenenä. Toki antiikintutkimukseen vaikuttavat myös uudet löydetyt lähteet ja materiaalit, mutta keskeisin avain tutkimuksen uudistumiseen ja sen jatkuvaan ajankohtaisuuteen ovat uudet menetelmät, teknologiat ja ennen kaikkea uudet kysymykset. Tutkijalla on paitsi metodologinen, myös eettinen velvollisuus seurata aikaansa, olla utelias ja osallistua kulttuuriin, sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihmistieteellinen tutkimus ei tule koskaan valmiiksi. Antiikintutkimus on ymmärrettävä tutkimusalaksi, joka etsii uutta tietoa ja ymmärrystä kanssaihmisten toiminnasta tutkimalla nykymaailman juuria antiikin maailmassa. Tämä nyky-yhteiskunnan ilmiöille vertailukohtia, ja samalla lähtökohdan nykykulttuurin tarkastelulle. Asiat voisivat olla toisinkin, ja niitä voisi ajatella eri näkökulmista kuin miten juuri nyt teemme. Kuva: Ville Vuolanto Esimerkiksi aikamme ekologiset ja poliittiset ongelmat vaativat ajattelua, joka osaa ottaa suuret historialliset, kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset mittakaavat huomioon. Mitä esimerkiksi rationaalisuus tai hyöty tarkoittavat tänä päivänä verrattuna siihen, mitä ne joskus aiemmin ovat merkinneet? Ovatko taloudellinen kilpailukyky ja talouskasvu yhteiskunnan rakentamisessa välttämätön lähtökohta? Miten ihmisten merkityksellisimmiksi koetut asiat ovat muuttuneet antiikista nykypäivään – voisimmeko nähdä yhteiskuntamme tai oman elämämme uudella tavalla? Miten rakennamme yhteiskuntaa, jossa eri kulttuurit voivat elää rinnakkain, miten tulevaisuutta, joka ei tuhoa planeettaamme? Minkälainen arvopohja on perintömme antiikin jälkeläisinä: Mitä haluamme unohtaa, mitä muistaa, mitä nostaa esiin? Missä määrin jo se, että pohdimme antiikintutkimuksen ’hyötyä’ on tunnusmerkillistä juuri tämän hetken maailmalle! Asioihin voidaan puuttua ja ajattelumalleja muuttaa vasta kun ne tiedostetaan. Tämä vaatii, että kohdistamme kriittisen katseen oman ajattelumme rakentumiseen. Antiikintutkimus luo perustaa nykykulttuurin ymmärtämiselle ja kritiikille. Se tuottaa osaamista, joka auttaa ymmärtämään ja ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia nyt ja tulevaisuudessa. Muisti, muistot ja perinne ovat luoneet ajattelumme sellaiseksi kuin se nyt on: elämme tietyssä historiallisessa jatkumossa, jonka keskeiset piirteet juontuvat antiikkiin ja antiikista inspiroituneeseen toimintaan ja ajatteluun. On kehäpäätelmä väittää, ettei sivistystä voi harjoittaa tuntematta antiikin perintöä – sillä kulttuurissamme vallitseva käsitys sivistyksestä ja siihen liittyvästä hyvästä elämästä on antiikista peräisin. Meille näkyvin osa antiikin maailmaa on sen kaupunkikulttuuri, jossa keskeistä oli kehittää uusia yhteiselämän muotoja muuttuvassa maailmassa. Tämä vaati silloin – ja vaatii yhä – keskusteluja, avoimuutta ja jatkuvaa neuvottelua. Tässä on sivistyksen ydin. Sivistyksen arvoa yhteiskunnalle on vaikea mitata, mutta sen rapautumisen huomaa. Laaja sivistys on kaiken uutta luovan ja tuottavan toiminnan pohjalla. Kyse on identiteetin tutkiskelusta, siitä, mistä me tulemme ja mitä olemme. Tässä on paino sanalla ’me’: kyseessä ovat jaettu muistaminen, jaettu menneisyys ja jaettu kulttuuri, jotka kaikki rakentavat yhteistä tulevaisuutta. Antiikin perintö, sekä sen kristillisessä että siitä usein erilliseksi mielletyssä kreikkalais-roomalaisessa muodossaan, on rakentanut sen pohjan, joka on tehnyt ja tekee suomalaisista eurooppalaisia, tietyn kulttuuripiirin jäseniä. Antiikintutkimus liikkuu näillä juurilla, länsimaisen ihmisen ymmärtämisen ytimessä, siellä mistä useimmat merkitykselliset keskustelut alkavat. Tästä syystä kulttuurissamme katse kohdistuu yhä uudelleen aina antiikkiin. Osallistuminen aikalaiskeskusteluihin ei kuitenkaan tarkoita, että tieteellisen tiedon vaatimuksista, kuten systemaattisuudesta, menetelmällisyydestä, tutkimusperustaisuudesta, itsereflektiivisyydestä tai avoimuudesta voitaisiin tinkiä. Päinvastoin, juuri nämä ovat antiikintutkimuksen merkityksellisyyden ja olemassaolon oikeutuksen perusta. Vain menetelmällisesti tarkan tutkimuksen pohjalta voidaan kriittisesti arvioida niitä lukuisia tapoja, joilla esimerkiksi antiikkia ja sen perintöä pyritään käyttämään hyväksi poliittisessa retoriikassa. Menneisyyden tarkoitushakuinen hyväksikäyttö vaatii vastavoimakseen vankkoja, alkuperäislähteisiin perustuvia tieteellisiä tutkimuksia ja julkisia puheenvuoroja. Mitkä sitten olisivat perustelut antiikintutkimuksen mielekkyydelle ja ’hyödylle’? Oma antiikkini on paikka, jossa on itseisarvoisen tärkeää ja kiinnostavaa olla utelias suhteessa koko inhimillisen kokemuksen kirjoon. Kyse on siitä humanismin perinteestä, jonka peruseetos kiteytyy Terentiuksen usein siteerattuun lausahdukseen ”ihmisenä en pidä mitään inhimillistä itselleni vieraana”. Antiikin maailmassa, jota tarkastelemme sen kaukaisina jälkeläisinä, vieraus ja tuttuus yhdistyvät kiehtovalla tavalla. Se on aika ja paikka, jonka avulla on mahdollista päästä käsiksi oman kulttuurimme piirteisiin, arjestamme poikkeavasta näkökulmasta. Traditio ja muutos, menneisyyden hyväksikäyttö ja muistaminen, identiteetti ja arjen kokemukset tulevat aivan erityisellä tavalla näkyviin, kun näitä teemoja peilaa antiikin maailmaa vasten. Antiikki puhuttelee uusista näkökulmista jatkuvasti yhä uusia sukupolvia – ja näin se haastaa yhä uudelleen välienselvittelyyn kanssaan, kuten Heikki Solin on asian kiteyttänyt. Harva eksyy antiikintutkimuksen pariin ajatuksenaan hankkia sen avulla yhteiskunnallista menestystä, vaikutusvaltaa tai varallisuutta. Nämä päämäärät eivät vie antiikintutkimuksen pariin, eivätkä pidä siellä. Sen sijaan menneisyyden tutkimuksen mielekkyys on siinä, miten se pystyy toimimaan siltana ja katalyyttinä menneisyyden ja tulevaisuuden, pysyvyyden ja muutoksen välisissä keskusteluissa. Ajattelumme, kulttuurimme, jopa kielemme on monin tavoin riippuvainen antiikin perinnöstä. Tämä pitää antiikin elävänä tutkimusalana ja kiinnostuksen kohteena. Antiikki oli monimuotoinen ja moniarvoinen. Tätä se on tutkimuskohteena, elävänä menneisyytenä; tätä antiikintutkimus on myös tutkimusotteena, monitieteisenä ja ennakkoluulottomana suhtautumisena menneisyyden ja nykypäivän ilmiöihin. Suomi tarvitsee antiikintutkijoitaan, sillä antiikin maailma on yhä läsnä, aina yhtä merkityksellisenä. Ville Vuolanto Johtaja, Trivium. Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies Yliopistonlehtori, Latinankielinen kulttuuri ja latinan kieli, Tampereen yliopisto Kirjallisuutta: Heikkilä, Tuomas ja Ilkka Niiniluoto (toim.), Aika haastaa humanistit — Puheenvuoroja humanistisen tutkimuksen puolesta. Helsinki: Gaudeamus, 2023. Sihvola, Juha, ”Mihin on suomalainen antiikintutkimus menossa?”, Tieteessä tapahtuu 15:3 (1997), https://journal.fi/tt/article/view/58723, luettu 20.2. 2024. Solin, Heikki, ”Pysyvyyttä muutoksen keskellä – antiikki ja me”, Folium Classicum 62 / 5.3.2003, 5-7. Vuolanto, Ville, ”Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus”. Tutkimuskeskus Triviumin blogi, 28.2.2018, https://research.tuni.fi/trivium-fi/articles/suomalaisen-antiikintutkimuksen-tila-ja-tulevaisuus/, luettu 22.2.2024.” Kirjoituksen lähde: linkki.
