Antiikintutkimuksen historiaa Suomessa 2

29.10.2024

Uuslatinan oppialan historiaa

Uuslatinan oppiala tutkii keskiajan jälkeistä latinankielistä kirjallista kulttuuria, jonka juuret ulottuvat renessanssin aikaan ja pyrkimykseen palauttaa latina klassiseen muotoonsa. 1400-luvulla levinnyt humanismi vahvisti latinan asemaa oppineiden yhteisenä kielenä, jota käytettiin laajasti tieteessä, kirjallisuudessa sekä kirkon ja diplomatian piirissä. Uuslatinan tutkimus vakiintui omaksi oppialakseen 1970-luvulla, ja nykyisin se on monitieteinen tutkimuskohde, johon liittyy paljon kansainvälistä yhteistyötä.

Mitä on uuslatina?

Uuslatina on tutkimuksessa käytetty termi kuvaamaan keskiajan jälkeistä latinankielisen kirjallisen kulttuurin vaihetta, jonka katsotaan yleensä alkavan Francesco Petrarcan (1304–1374) toiminnasta Italian renessanssin alkuaikoina. 1400-luvun loppupuolelta alkaen tämä latinan uusi tyylillinen ihanne levisi humanismin siivittämänä Alppien yli muualle Eurooppaan. Reformaation koulutusohjelma myötävaikutti voimakkaasti tyylin vakiintumiseen myös nykyisten Pohjoismaiden alueella 1500-luvun aikana. Tuottoisin vaihe päättyi 1700-luvun lopulla, jolloin vernakulaarien merkitys voimistui myös korkeimman koulutuksen piirissä. Joskus uuslatinan määritelmään sisällytetään myös nykylatina eli uusimpana aikana tuotettu latinankielinen materiaali, esimerkiksi Nalle Puhin ja Harry Potterin latinankieliset käännökset, jatkuvasti kasvava Vicipaedia-sivusto ja Ylen tuottama, vuonna 2019 lopetettu Nuntii latini -uutislähetys. Ajallisen painotuksen vuoksi uuslatinasta käytetään myös nimityksiä renessanssin latina, humanistilatina ja varhaismoderni latina.

Renessanssin oppineet pyrkivät tietoisesti palauttamaan latinan klassiseen kielimuotoonsa ja poistamaan antiikin jälkeen kieleen vakiintuneet, korruptoituneina pidetyt rakenteet ja kirjoitustavat sekä sanaston, esimerkiksi skolastiset termit. Ennestään tuntemattomien käsikirjoitusten löytyminen syvensi klassisten tekstien tuntemusta ja innoitti antiikin auktorien imitointia. Vaikka ihanteena oli klassinen kielimuoto, latinan käyttäjät mukauttivat kieltä pragmaattisesti oman aikansa tarpeisiin. Klassisten sanojen merkityksiä laajennettiin, ja niille luotiin kokonaan uusia merkityksiä. Uudismuodosteissa hyödynnettiin latinan ohella kreikan ja vernakulaarien sanastoja.

Francesco Petrarca Andrea del Castagnon kuvaamana. Fresko noin vuodelta 1450. (Lähde: Wikimedia Commons)

Varhaismodernina aikana latina oli pitkään ainoa aidosti kansainvälinen kieli, jolla oppinut yhteisö kommunikoi kaikkialla läntisessä Euroopassa. Sitä käytettiin niin kirkollisissa kuin tieteellisissä yhteyksissä, ja se oli hallitsijoiden välisen ja muun diplomaattisen kanssakäymisen kieli. Latinan kielellä kirjoitettiin kaikenlaista kirjallisuutta tieteellisistä tutkielmista lyyriseen runouteen ja näytelmiin, ja sitä käytettiin myös esimerkiksi kirjeissä ja omaelämäkerroissa. Latinankielisten tekstien osuus kaikesta painetusta aineistosta oli kauan suuri, ja monet keskeiset kansankieliset tekstit levisivät aluksi muille alueille yleensä latinankielisinä käännöksinä. Uuden ajan alun latinankielinen kulttuuri vaikutti syvällisesti ja pitkäkestoisesti varhaismodernin ajan ajatteluun, koulutukseen, kirjallisuuteen sekä useiden tieteiden historiaan koko läntisessä Euroopassa ja myös sen vaikutusalueilla.

Uuslatinan tutkimuksen historiaa

Kun oppineet 1300-luvun lopussa analysoivat oman aikansa tai vähän varhaisempien kirjoittajien tekstejä, he mielsivät tekstit joko aikalaislatinaksi tai pikemminkin klassisen latinan jatkoksi. Varsinainen uuslatinan käsite (Neulatein/neulateinisch) syntyi saksalaisella kielialueella vasta 1700-luvun lopulla, jolloin latinan merkitys kansainvälisenä lingua francana oli jo alkanut menettää merkitystään. Seuraavina vuosikymmeninä tutkimuksellinen kiinnostus kasvoi, minkä seurauksena julkaistiin kriittisiä tekstieditioita, kirjailijaelämäkertoja sekä genre- ja aluekohtaisia monografioita.

Jozef IJsewijn 1990. Companion to Neo-Latin Studies, Leuven University Press: Leuven.

Omaksi oppialakseen uuslatina alkoi organisoitua vasta 1970-luvulla Josef IJsewijnin aloitteesta. Hän aloitti Leuvenin yliopistossa uuslatinan seminaarin Seminarium Philologiae Humanisticae ja elvytti aiemmin satunnaisesti ilmestyneen Humanistica Lovaniensia -journaalin vuosittaiseksi uuslatinaan ja myöhemmin myös humanistikreikkaan keskittyväksi julkaisuksi. Vuonna 1971 IJsewijnin aloitteesta Leuvenissa järjestettiin alan ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistui lähes 200 tutkijaa yhdeksästätoista maasta Euroopasta, Amerikasta ja Australiasta. Vuonna 1977 IJsewijn julkaisi käsikirjan Companion of Neo-Latin Studies (uusi korjattu painos IJsewijn & Sacré 1990, 1998), joka kartoitti uuslatinan oppialaa ja kokosi bibliografista hakemistoa olemassa olevista teksteistä.

Sittemmin uuslatinan alalla on perustettu oppituoleja, muodostettu tutkimusryhmiä ja -keskuksia sekä kansallisia tutkimusyhteisöjä, paikannettu ja luetteloitu uusia lähteitä, julkaistu runsaasti uutta tutkimusta ja uusia journaaleja sekä koottu käsikirjoja ja hakuteoksia. Alan kattojärjestönä toimii Leuvenin vuoden 1971 konferenssin jälkeen perustettu International Association for Neo-Latin Studies (IANLS), jonka tavoitteina on tiedottaa jäseniään uuslatinan opetuksesta ja tutkimuksesta korkeakouluissa, yliopistoissa, tutkimusinstituuteissa ja muissa oppimiskeskuksissa, järjestää kansainvälinen konferenssi kolmen vuoden välein, edistää uuslatinan opetusta kaikilla soveltuvilla opetustasoilla, kannustaa uuslatinan ja rinnakkaisten alojen julkaisutoimintaa ja kehittää yhteistyötä latinakielisen kirjallisuuden, antiikin jälkivaikutuksen tai vastaavien aiheiden tutkimusta edistävien kansallisten ja kansainvälisten organisaatioiden kanssa. Viimeisin, järjestön 50. vuotta juhlistava 18. konferenssi pidettiin Leuvenissa kesällä 2022. Konferenssien järjestämisen lisäksi järjestö koordinoi muun muassa erilaisia projekteja, kesäkouluja ja kirjahankkeita, ja sen piirissä toimii opetuksen ja digitaalisten resurssien toimikunnat.

Nykyään uuslatinan tutkimuksen keskeisiä teemoja ovat varhaismoderni latinankielinen kulttuuri, joka välittyi oppineiden kansainvälisen yhteisön (res publica litteraria) kautta, historiallinen konteksti sekä kirjoittajien eri roolit, kielelliset rekisterit ja kielivalinnat. Tutkimus on usein tieteidenvälistä tai monitieteistä, ja se on myös digitalisoitunut uusien tietokantojen ja digitaalisten apuvälineiden kehittämisen myötä.

Uuslatinan tutkimus Suomessa

Suomessa 1900-luvulla yksittäisten tutkijoiden mielenkiinto kohdistui renessanssin ja humanismin ajan merkittävien auktoreiden teoksiin sekä kansalliseen materiaaliin kuten Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon. Nykyisen Suomen alueella tuotetut latinankieliset tekstit nousivat kokonaisvaltaisemmin keskiöön yhteispohjoismaisen projektin Nordic Neo-Latin Literature (1987–1991) aikana. Projektin yhtenä tavoitteena oli koota tietokantaa pohjoismaisista reformaation jälkeen kirjoitetuista latinankielisistä teksteistä Database of Nordic Neo-Latin Literature (DBNNL). Suomen osalta projektia johti Helsingin yliopiston latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden professori Iiro Kajanto, jonka laaja-alaiset tutkimusaiheet ulottuivat ajallisesti antiikista renessanssiin. IANLS:n toiminnan käynnistyttyä hän ryhtyi aktiivisesti tutkimaan myös 1500–1700-lukujen kansallista materiaalia. Uuslatinalaisen kulttuurin kannalta Kajannon keskeisimpiä teoksia ovat kaksiosainen Humanism in a Christian Society (1989, 1990) sekä postuumisti julkaistu Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1828 (2000).

Uuslatinan tutkimus on luonteeltaan monialaista. Tämä näkyy myös suomalaisten alan tutkijoiden edustamissa oppialoissa, joista voidaan mainita esim. klassillinen filologia, kirjallisuustiede sekä monet historiatieteet (erityisesti kirkko- ja kirjahistoria sekä tieteen historia). Nykyisen Suomen alueella on aikojen saatossa tuotettu runsaasti latinankielistä materiaalia, josta suurin osa on peräisin Turun kuninkaallisen akatemian piiristä 1600- ja 1700-luvuilta. Tutkijoiden huomio on kohdistunut muun muassa dissertaatioihin, luento-ohjelmiin, puheisiin, runoihin ja kirjeisiin. Kansallisen materiaalin tutkimus edellyttää yleisen uuden ajan alun latinankielisen kulttuurin tuntemusta, minkä vuoksi alan tutkijat toimivat usein tiiviisti kansainvälisissä tutkijaverkostoissa.

Aeschillus Petraeus – Andreas Landtweter 1649. De conjugio, Petrus Wald: Aboae. [Avaa linkki klikkaamalla kuva]

Kirjallisuutta

Pääasialliset lähteet:

Ford, Philip (†) – Bloemendal, Jan – Fantazzi, Charles (eds.) 2014. Brill’s Encyclopaedia of the Neo-Latin World (2 vols.), Brill: Leiden – Boston. Erityisesti artikkelit:

  • Ramminger, Johann: ”Neo-Latin: Character and Development”, ss. 21–36.
  • Verbeke, Demmy: ”History of Neo-Latin Studies”, ss. 907–919.

Knight, Sarah – Tilg, Stefan (eds.) 2015. Oxford Handbook of Neo-Latin, Oxford University Press: New York. Erityisesti artikkeli:

  • Sidwell, Keith: ”Classical Latin – Medieval Latin – Neo-Latin”, ss. 13–26.

Muuta kirjallisuutta aiheesta:

IJsewijn, Jozef – Sacré, Dirk 1998 [1990]. Companion to Neo-Latin Studies, Leuven University Press: Leuven.

Kajanto, Iiro 1989. Humanism in a Christian Society I: The attitude to classical mythology and religion in Finland 1640–1713, Suomalainen Tiedeakatemia.

Kajanto, Iiro 1990. Humanism in a Christian Society II: Classical Moral Philosophy and Oratory in Finland 1640–1713, Suomalainen Tiedeakatemia.

Kajanto, Iiro 2000. Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1828, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Skafte Jensen, Minna (ed.) 1995. A History of Nordic Neo-Latin Literature, Odense University Press: Odense.

Viittaukset: Sarasti, Raija – Vesa, Minna 2024. ”Uuslatinan oppialan historiaa”, Antiikintutkimuksen historiaa Suomessa 2. URL: https://antiikintutkimus.fi/antiikintutkimuksen-historiaa-suomessa/uuslatinan-oppialan-historiaa/. ISSN 2984-3715. [Vierailtu pp.kk.vvvv.]