Antiikintutkimuksen historiaa Suomessa 3
30.7.2026
Antiikin aineellinen kulttuuri (klassillinen arkeologia)
Välimeren antiikki elää yhä ympärillämme arkkitehtuurissa, taiteessa, museokokoelmissa ja jopa tavoissa, joilla hahmotamme menneisyyttä. Klassillinen arkeologia tutkii tätä aineellista perintöä ja avaa näkymiä antiikin ihmisten elämään sielläkin, missä kirjalliset lähteet vaikenevat. Sen historia Suomessa paljastaa pitkän ja kansainvälisen tutkimusperinteen, joka on usein nojannut yksittäisiin aktiivisiin toimijoihin.
Mitä tulee mieleen kuullessasi sanat ”antiikin Kreikka ja Rooma”? Monen mieleen voi tulla demokratia, filosofia, keisarit ja armeija, mutta niin ikään moni saattaa nähdä välittömästi sielunsa silmin veistoksia, vaaseja ja mahtavien rakennusten raunioita. Antiikin materiaalinen kulttuuri onkin näkyvin osa antiikkia ja ympäröi meitä jatkuvasti ilman, että välttämättä edes huomaamme sitä, niin taiteessa, arkkitehtuurissa kuin muodissakin. Materiaalisen kulttuurin tutkimus avaa myös ulottuvuuksia antiikin maailmaan, joita ei kirjallisista lähteistä ole saatavilla.
Klassillinen arkeologia tutkii erityisesti kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin aineellista kulttuuria noin 800 eaa.–400 jaa. Määritelmä on kuitenkin laajentunut kattamaan myös Välimeren alueen pronssikautisten kulttuurien tutkimusta, samoin kuin Rooman provinssien aineellista kulttuuria ja antiikin jälkivaikutuksen tutkimusta (Tieteen termipankki 5.4.2024). Tässä tekstissä tarkastellaan alan monimuotoisuutta niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Oman osionsa saavat myös suomalaiset kokoelmat ja suuret museonäyttelyt, joissa korostuu Suomessa toimivien alan tutkijoiden ja projektien monipuolisuus.
Tieteenalana klassillinen arkeologia hyödyntää monipuolisesti erilaisia lähdetyyppejä ja tutkimusmenetelmiä. Klassillinen arkeologi voi käyttää lähdeaineistona niin antiikin rakennelmia kuin veistoksia, mosaiikkeja, keramiikkaa, käyttöesineitä, rahoja kuin piirtokirjoituksiakin. Aineellisen jäämistön lisäksi tutkijat käsittelevät usein myös antiikin tekstejä. Tutkimuksen tarkoituksena on valottaa niitä antiikin osa-alueita, joita antiikin kirjallisuus ei käsittele tai jotka ovat vuosituhansien saatossa kadonneet. Antiikin kirjallisuus oli usein eliittimiesten kirjoittamia, usein yksipuolisia tekstejä vertaisilleen, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme pitkälti tarkan, vuosisatoja kestäneen kuratoinnin ja editoinnin kautta. Aineellinen kulttuuri sen sijaan valottaa heidänkin elämäänsä, joiden ääni jää kirjallisuuden ulkopuolelle, kuten naiset, lapset ja orjat. Kirjallisuudesta pääsi nauttimaan vain osa, mutta kaikki käyttivät esineitä ja vaatteita, harjoittivat uskontoa omalla tavallaan ja asuivat rakennelmissa ennen kuolemaansa ja mahdollista hautaustaan. Uutta materiaalia löytyy koko ajan arkeologisten kaivausten myötä, kun taas aiemmin tuntemattoman kirjallisuuden löytyminen on harvinaisempaa.
Alan monipuolisuus sekä lähteiden että tutkimusmenetelmien suhteen voi olla myös osasyynä sille, että sitä on hankala sitoa mihinkään tiettyyn toiseen alaan – se toimii nimittäin aputieteenä niin monelle muulle alalle. Filologit tarvitsevat materiaalista kulttuuria ymmärtääkseen tekstien viittaukset kaupunkeihin, arkkitehtuuriin ja visuaaliseen kulttuuriin – mitä tarkoitetaankaan fibulalla, joka mainitaan Vergiliuksen Aeneis-eepoksen neljännessä kirjassa (Verg. Aen. 4,129)? Mistä matkakirjailija Pausanias puhuu mainitessaan Atreuksen maanaliset kammiot Mykenessä (Paus. 2,16,6)? Historioitsijat puolestaan pystyvät materiaalisen kulttuurin avulla mm. tarkastelemaan kirjallisten lähteiden ulkopuolelle jääneitä ihmisryhmiä sekä tapahtumia, joista on jäänyt arkeologisia lähteitä, kuten sotia ja taisteluita. Uskontotieteilijät saavat tietoa antiikin uskonnonharjoittamisen käytännön näkökohdista, kun taas antiikin visuaalinen kulttuuri monine veistoksineen, mosaiikkeineen, seinä- ja vaasimaalauksineen on tarjonnut inspiraation ja tutkimuskohteen taiteilijoille ja taidehistorioitsijoille jo vuosisatojen ajan. Arkeologeille materiaalisen kulttuurin tutkiminen tulee luonnostaan, mutta suomalaiseen arkeologiaan perehtynyt tarvitsee laajempaa perehtymistä Välimeren alueen materiaaliseen kulttuuriin voidakseen toimia Välimeren alueen kenttätöissä ja tunnistaakseen esinelöydöt ja niiden merkityksen.
Vaikka tieteenalan kansainvälisessä nimessä on sana ”arkeologia”, sillä on varsinkin Suomessa ollut suhteellisen vähän tekemistä varsinaisen kenttäarkeologian kanssa. Yhtenä syynä tähän on se, että Suomen alue ei kuulunut kreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin, toisin kuin suuri osa Keski-Euroopasta. Toinen syy lienee se, että nimestään huolimatta klassillisen arkeologian historialliset lähtökohdat ovat ennen kaikkea antiikin taiteen tutkimisessa. Antiikin materiaalisen kulttuurin tuntemusta ja antikviteettien keräilyä arvostettiin esimerkiksi jo 1400- ja 1500-luvuilla. Esimerkiksi vaikutusvaltaiset firenzeläiset Medici-suvun edustajat kunnostautuivatkin tässä harrastuksessa, pyrkien sen avulla myös luomaan itsestään kuvaa Rooman perillisinä.[1]
”Klassillisen arkeologian isäksi” nimitetään saksalaista Johann Joachim Winckelmannia, jonka vuonna 1764 julkaisema Geschichte der Kunst des Alterthums ensimmäisenä käsitteli antiikin taidetta järjestelmällisesti. Hänen vaikutuksensa seuraavan kahdensadan vuoden ajan oli äärimmäisen merkittävä. Vielä tänäkin päivänä antiikin taiteen kurssit noudattelevat pitkälti Winckelmannin aikakausijaottelua. Onneksi nykyään tutkijat eivät Winckelmannin tapaan idealisoi kreikkalaista materiaalista kulttuuria kaiken muun ylitse, ja veistosten ja rakennusten värikkyys tunnustetaan puhtaan valkoisen marmorin ihailun sijasta.
Toinen merkittävä henkilö klassillisen arkeologian tieteenalan varhaisessa historiassa oli Heinrich Schliemann, jonka Ilias-eepoksen kohdistuva ihannointi johti kaivauksiin sekä Mykenessä että Turkin Hisarlıkissa eli Troijassa. Pyrkimyksessään löytää eepoksen sankarien jälkiä ja jäänteitä Schliemann innostui hieman liikaa ja tuhosi monia historiallisia kerroksia, mutta sai samalla aikaan kansainvälistä innostusta ja varsinaisen kaivausbuumin.
Esineiden omistamisella on niin ikään suuri symboliarvo, ja esimerkiksi kreikkalaista esineistöä on haalittu ja laitettu esille niin sotaonnen, taiteellisen arvostuksen kuin oppineisuuden välittämiseksi jo Rooman tasavallan aikana.[2] Erityisesti 1800-luvulla Välimeren kulttuurien esineistön keräily oli vauhdissa ja valtiot kilpailivat kokoelmien kartuttamisella. Valtiot ja yksilöt saattoivat esiintyä ”pelastajina” kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen konsuli Luigi Palma di Cesnola Kyproksella.[3] Kulttuuriperintöä poistettiin alkuperäiseltä maaperältään ja sillä täytettiin museoita ympäri Eurooppaa ja lopulta myös Amerikkaa. Kreikkalaiset pyrkivät suojelemaan materiaalista kulttuuriperintöään jo itsenäisyyssodan aikana, ja ensimmäinen suojelua koskeva laki astui voimaan 1834.[4]
Kreikkaan virtasi 1800-luvulla asiantuntijoita johtamaan arkeologisia kaivauksia. École française d’Athènes, ranskalaisten arkeologinen instituutti, perustettiin Ateenaan jo vuonna 1846. Deutsches Archäologisches Institut (DAI), Abteilung Athen perustettiin vuonna 1874, American School of Classical Studies vuonna 1881, British School at Athens vuonna 1886 ja Österreichisches Archäologisches Institut (ÖAI) Athen vuonna 1898. Rooman instituuteista vanhin on vuonna 1829 perustettu Deutsches Archäologisches Institut Rom (DAI), joka alkujaan kulki nimellä Istituto di corrispondenza archeologica. École française de Rome perustettiin 1873–1875. Vuonna 1894 perustettu American School of Architecture in Rome yhdistettiin vuotta nuorempaan American School of Classical Studies in Rome -instituuttiin vuonna 1911, jolloin American Academy in Rome syntyi. Istituto Svedese di Studi Classici a Roma eli Ruotsin instituutti perustettiin vuonna 1925 kruununprinssi Gustaf Adolfin aloitteesta, kun taas Ruotsin Ateenan-instituutti perustetiin vuonna 1948. Suomen Rooman-instituutti aloitti toimintansa vuonna 1954 ja Suomen Ateenan-instituutti vuonna 1984. Suomen Rooman- ja Ateenan instituutit ovat tiede- ja kulttuuri-instituutteja, jotka toteuttavat myös arkeologisia kenttätöitä.
Klassillisen arkeologian opetuksesta Suomessa
Ruotsin kuningaskunnan ja myöhemmin Venäjän suuriruhtinaskunnan alaisuudessa elävät suomalaiset olivat kiinnostuneita antiikin kulttuurista ja ymmärsivät sen yleissivistävän merkityksen. Kuninkaallisessa Turun Akatemiassa tutkittiin jo 1600-luvun loppupuolella antiikin maailmaa, erityisesti mytologiaa, mutta myös historiaa ja materiaalista kulttuuria.[5] Henrik Gabriel Porthan (1739–1804), jota voidaan pitää ensimmäisenä klassillista arkeologiaa luennoineena opettaja Suomessa, keräsi vaikutteita erityisesti Saksasta.[6] Myöhemmin erityisesti Axel Gabriel Sjöström (1794–1846) luennoi Turussa. Yliopiston siirryttyä Helsinkiin vuonna 1828 hän jatkoi luennointia antiikin Kreikasta ja sen kulttuurista, materiaalista kulttuuria unohtamatta.[7] Opintomatkoistaan Eurooppaan kirjoittivat suurelle yleisölle Nils Abraham Gyldén (1805–1888) ja erityisesti Oskar Emil Tudeer (1850–1930).[8] Suomalaisten kasvavasta antiikin tuntemuksesta ja sen kuvaston hyödyntämisestä kertoo myös se, kuinka Kreikan mytologiaa valjastettiin poliittisiin tarkoitusperiin ja kansakunnan rakentamiseen. Esimerkiksi nykyään suhteellisen tuntematon kreikkalainen myytti Kleobiista ja Bitonista valjastettiin ylioppilaiden metaforaksi, jossa suomalaiset vetävät yhdessä äitiään kohti yhteistä maalia, sivistystä.[9] Kreikkalais-roomalainen esineistö materialisoitui Suomessa aluksi numismatiikan eli rahojen tutkimuksen ja keräilyn välityksellä 1700-luvulla,[10] mutta 1800-luvulla kokoelmat monipuolistuivat ja karttuivat systemaattisemmin.[11]
Vuonna 2018 ilmestyneessä Utile dulci: antiikin kulttuurin opetuksesta ja harrastuksesta Tapani Tammisen ja Anton Aaltosen artikkelit käsittelevät kattavasti antiikin materiaalisen kulttuurin opetusta. Teos on vapaasti luettavissa. Tämän vuoksi nyt käsillä olevassa tekstissä tyydytään vain tiivistämään klassillisen arkeologian opetus hyvin suppeasti. Tiivistelmä on Helsinki-painotteinen, joten heti alkuun on syytä huomioida opetus myös muissa yliopistoissa: Oulun yliopistossa opetus sidottiin vahvasti arkeologiaan, kun arkeologian lehtoraatti puolitettiin vuonna 1972 yleiseksi ja klassiseksi arkeologiaksi. Vuonna 2012 se kuitenkin menetti itsenäisen oppiaineen aseman, mutta säilyi valinnaisena erikoistumislinjana arkeologian pääaineopiskelijoille vuoteen 2014. Lehtoraattia ei täytetty opetuksesta pitkään vastuussa olleen dosentti Eero Jarvan jäätyä eläkkeelle. Turun yliopistossa klassillinen arkeologia on sidottu antiikin kielten yhteyteen ja siitä on mahdollista suorittaa perus- ja aineopinnot. Varsinaista opetusvirkaa oppiaineessa ei kuitenkaan ole ja opinnot suoritetaan pitkälti kirjatenttien kautta sekä epäsäännöllisten, yhteistyössä muiden oppiaineiden kanssa järjestettyjen kulttuurihistoriallisten kurssien välityksellä sekä ajoittaisten opintomatkojen myötä.
Opetus Helsingin yliopistossa
Yksittäisten tutkijoiden panostus opettamiseen ja antiikin materiaalisen kulttuurin esiintuomiseen on aina ollut suuri, ja he ovat osaltaan innostaneet uusia sukupolvia antiikin aineellisen kulttuurin pariin. Klassillisen arkeologian monipuolisuudesta kertoo myös se, kuinka opetusta on järjestetty useassa eri oppiaineessa. Tammisen ja Aaltosen artikkeleista löytyvät yksityiskohtaisemmat tiedot opetuksesta. Helsingissä opetusta järjestettiin alkuaikoina erityisesti taidehistorian oppiaineessa. Esimerkiksi estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori C.G. Estlander (1834–1910) luennoi aktiivisesti kuva- ja veistotaiteen historiasta, ja taidehistorian dosentti Eliel Aspelin-Haapkylä (1847–1917) keskittyi kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen lisäksi myös rakennustaiteen historiaan.[12] Oskar Emil Tudeer, joka myös kirjoitti matkoistaan Kreikkaan Valvoja-lehteen, luennoi Kreikan kielen ja kirjallisuuden ylimääräisenä professorina myös Kreikan muinaisjäänteistä. Ensimmäisen Kreikan ja Rooman muinaistieteen dosenttinsa Helsingin yliopisto sai vuonna 1894 Väinö Nordströmin (1864–1937) nimityksen myötä. Nordström luennoi erityisesti Roomaan ja Italiaan liittyen, ja aineellisen kulttuurin lisäksi hänen tutkimuksensa käsittelivät myös filologiaa, historiaa ja uskontohistoriaa. Samoin filologi K.J. Hidén (1867–1925) luennoi erityisesti Rooman muinaisjäännöksistä opetusta varten hankkimansa kuvamateriaalin avulla. Hjalmar Öhman (1872–1930) puolestaan keskittyi enemmän kuvaamataiteeseen, mutta luennoi taidehistorioitsijana myös rakennustaiteesta. Ennen itsenäistä Suomea opetusta annettiin muun muassa arkeologiana, kreikkalais-roomalaisina antikviteetteinä, taidearkeologiana ja muinaistieteenä.[13]
Itsenäisen Suomen alkuaikoina opetusta annettiin jälleen eri oppiaineissa, mutta klassisten kielten panos oli aiempaa vähäisempi ennen 1960-lukua. Erityisesti taidehistorioitsija Onni Okkonen (1886–1962) on ollut merkittävässä roolissa suomalaisessa antiikin taiteen tutkimuksessa ja opetuksessa ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1948. Okkosen keräämä kokoelma on myös yksi harvinaisista esillä olevista antiikkikokoelmista.[14] Myös hänen seuraajansa Lars Pettersson (1918–1993) jatkoi aiheesta luennointia. Lisäksi rakennushistorioitsija Henrik Lilius (1939–2024) luennoi arkkitehtuurin lisäksi myös taiteesta ja oli erittäin tärkeässä roolissa Ficanan kaivausten valmistelussa. Antiikin historioitsijat Jaakko Suolahti (1918–1987), Patrick Bruun (1920–2007) ja Päivi Setälä (1943–2014) toimivat kukin paitsi Suomen Rooman-instituutin johtajina, myös innostavina opettajina uusille sukupolville.[15]
Lisäksi opetusta järjestettiin muun muassa Pohjoismaisen arkeologian ja Raamatun arkeologian opettajien johdolla itsenäisyyden alkuvuosina. Arkeologian laitoksella opetusta oli enemmän erityisesti 1970-luvulta lähtien, muun muassa Helsingin yliopiston ensimmäisen klassillisen arkeologian dosentin Christoffer H. Ericssonin (1920–2009) järjestämänä. Sittemmin 1990-luvulla opetusta on antanut muun muassa myöhemmin Ateenan-instituutin johtajana toiminut, monien kenttätöiden johtaja historioitsija Björn Forsén (1963–), mutta myös moni muu arkeologi (opettajista ja kursseista lisää Aaltosen artikkelissa).
Klassisten kielten parissa antiikin kulttuurihistoria ja aineellinen kulttuuri olivat pitkälti kirjatenttien varassa 1950-luvulla. Vuonna 1963 klassillisten kielten ainejärjestö Symposion ry. alkoi järjestää yhdessä opetushenkilökunnan kanssa opintomatkoja klassiselle maaperälle joka toinen vuosi, vuorotellen Italian ja Kreikan välillä. Opiskelijoiden aktiivisuus ja into tutustua aineelliseen kulttuuriin ilmeni myös ekskursioilla naapurimaiden museoihin. Taustavoimana klassikkojen aktivoitumiselle oli professori Iiro Kajanto (1925–1997), joka oli osallistunut Rooman-instituutin kursseille ja työryhmään. Hän koki, että kirjatenttien lisäksi tarvitaan myös opetusta. 1960-luvun lopulta opetuksesta vastasivat erityisesti oppiaineen tilapäiset tai virkaatekevät assistentit, kuten Paavo Castrén (1938–), Heikki Solin (1938–), Jorma Kaimio (1946–) ja Jaakko Frösén (1944–). Jokaisesta tuli kansainvälisesti erittäin arvostettu tutkija omalla alallaan ja vakituinen osa Helsingin yliopiston tutkija- ja professorikuntaa, ja he jatkoivat luennointia materiaalisesta kulttuurista aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Heidän työnsä kautta myös klassillisen arkeologian opetus vahvistui Helsingin yliopistossa. Erityisesti Paavo Castrén luennoi ahkerasti ja monipuolisesti. Kurssit olivat erittäin suosittuja ja niille osallistui säännöllisesti 50–60 henkeä.[16]
Aktiivisten toimijoiden kautta Helsingin yliopistossa tuli vuosina 1981–1982 tarjolle opetusohjelmaan 20–24 opintoviikon laajuiset klassillisen arkeologian approbatur-opinnot (perusopinnot), jotka oli suunnattu etenkin muinaiskreikan, latinan, taidehistorian, yleisen historian ja arkeologian opiskelijoille. Säännöllistä luento-opetusta tarjottiin vuodesta 1986 alkaen, kun yhden latinan assistentin viransijaisuuksista valjastettiin täysin klassillisen arkeologian perusopetukseen. Tätä tehtävää hoiti Leena Pietilä-Castrén (1950–). Lukuvuonna 1989–1990 klassillinen arkeologia oli opinto-oppaassa jo itsenäinen oppiaine, ja vuonna 1991 tulivat 35 opintoviikon aineopinnot Pietilä-Castrénin klassillisen arkeologian dosentuurin myötä. Pietilä-Castrénin johdolla klassillisesta arkeologiasta kiinnostuneet opiskelijat tutustuivat monipuolisesti antiikin aineelliseen kulttuuriin. Perusopintoihin lukeutui kursseja mm. topografiasta, kuvanveistosta, maalaustaiteesta, kulttuurihistoriasta, Pompejista, hautaustavoista ja teatterista. Ensimmäinen proseminaari järjestettiin lukuvuonna 1990–1991, ja 1990-luvulla yhteiseksi erityisteemaksi valikoitui keramiikka. Opiskelijat pääsivät tutustumaan ja työskentelemään Suomessa sijaitsevien kokoelmien parissa, ja proseminaarilaisista osa jatkoi aihettaan latinan tai taidehistorian gradussaan. Tästä kumpusi myös nide kansainväliseen julkaisusarjaan Corpus Vasorum Antiquorum vuonna 2003.[17]
Pietilä-Castrénin lisäksi myös muun muassa Paavo Castrén, Jaakko Frösén ja Jorma Kaimio, samoin kuin muut klassikot, opettivat materiaalista kulttuuria tai sitä sivuavia kursseja tahoillaan. He myös järjestivät yhdessä luentosarjoja.[18] Klassikot ovat myös jatkuvasti olleet aktiivisia keskustelijoita, jotka ovat tuoneet antiikintutkimusta esille suurellekin yleisölle. Sekä Frösén että Castrén johtivat myöhemmin kumpikin tahoillaan erittäin suuria projekteja, Frösén erityisesti papyrologian saralla sekä Petran Aaronin vuoren kaivauksilla ja Castrén Pompejissa Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis -projektin ensimmäisenä johtajana. Molemmista arkeologisista projekteista tuotettiin myös suuret museonäyttelyt Amos Andersonin taidemuseoon (Petra – Antiikin kadonnut kaupunki 15.2.–26.5.2000 ja Domus Pompeiana – Talo Pompejissa 1.3.–25.5.2008). Erityisesti Castrén on myös julkaissut monia klassilliseen arkeologiaan liittyviä kirjoja suomeksi, kuten Pompejilaisia kohtaloita (Otava 2006), Uusi antiikin historia (Otava 2011), Antiikin myytit (Otava 2017) sekä hakuteoksen Antiikin käsikirja yhdessä Leena Pietilä-Castrénin kanssa (Otava 2000).
Opetukseen ei kuitenkaan vieläkään ollut varattu vakivirkaa, vaikka sen puolesta oli jo pitkään rummutettu. Pietilä-Castrénin toimiessa Ateenan-instituutin johtajana vuosina 2000–2004 opetuksesta vastasivat tuntiopettajat. Helsingin yliopiston Antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian lehtoraatti perustettiin lopulta 2005 ja se vakinaistettiin 2009. Lukuvuonna 2004–2005 yliopistonlehtorina toimi Janne Ikäheimo, jonka jälkeen tehtävään nimitettiin Ateenasta palannut ja jo pitkään opettanut Leena Pietilä-Castrén. Myös 2010-luvulla, kuten aiemminkin, materiaalista kulttuuri käsittelevää opetusta järjestettiin myös muissa oppiaineissa, kuten historiassa, taidehistoriassa ja arkeologiassa.
Klassillisesta arkeologiasta pystyi valmistumaan Helsingin yliopistossa kandidaatiksi vuoteen 2018 saakka. Vuoteen 2018 asti latinan ja kreikan pääainelukijoilla oli mahdollisuus valita se myös erikoistumislinjana maisteriopinnoissa eli käytännössä opiskelijoiden oli mahdollista suorittaa siitä myös syventävät opinnot, vaikka heidän pääaineenaan olikin joko kreikka tai latina. Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 2018, jolloin Helsingin yliopistossa toteutettiin ns. Iso pyörä -tutkintouudistus, jossa muokattiin ja uudelleen sijoitettiin opintosuuntia. Tämän myötä ”antiikin kulttuurin” opinnot siirtyivät pois klassillisen filologian yhteydestä vapaavalintaisiksi kokonaisuuksiksi Kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmaan. Kieliaineissakin säilyi edelleen antiikin kulttuuriopintoja (15 op), mutta nämä painottuvat ennemmin kulttuurihistoriallisiin aiheisiin, ei niinkään materiaaliseen kulttuuriin. Tämä sijoittui samaan aikaan kun lehtorina toiminut Leena Pietilä-Castrén jäi eläkkeelle, eikä tehtävää enää täytetty. Lehtoraatin täyttämättä jättämistä vastustettiin erittäin ankarasti. Tieteenala sai jatkaa olemassaoloaan nimellä ”Antiikin kulttuuri” 15 ja 30 opintopisteen kokonaisuuksina, mutta yliopistonlehtorin tehtävää ei ole sen jälkeen täytetty.
Siirryttäessä kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmaan opintojen rakennetta myös muutettiin. Opintojaksoille annettiin laajemmat, temaattiset nimet, mutta jaksojen alla järjestettävät kurssit saattoivat pureutua tarkemmin tiettyyn teemaan tai lähderyhmään. Lehtorin sijaan opinnoista vastasi pitkälti Kaius Tuorin johtama SpaceLaw-projekti (2019–2024) yhdessä mm. Saana Svärdin johtaman ANEE-projektin (2018–2025) tutkijoiden ja yksittäisten tutkijoiden kanssa. Opintoja koordinoi tuolloin SpaceLaw’n tutkijatohtori Samuli Simelius. Opinnoissa, samoin kuin opettajissa, korostui antiikin materiaalisen kulttuurin laajuus ja sovellettavuus eri tieteenaloilla. Opettajien pohjakoulutus olikin historiasta arkeologiaan, taidehistoriasta latinaan. Projektien kansainvälisen henkilökunnan kautta opiskelijat saivat myös mahdollisuuden tutustua erilaisiin akateemisiin perinteisiin.
Antiikin materiaalisen kulttuurin kurssit olivat jo vuosia houkutelleet opiskelijoita useista oppiaineista. Tämä jatkui myös uudistuksen jälkeen, ja opintoja suoritettiin yli 450 opintopistettä vuosittain. Opintoja on koordinoitu yhdessä muiden tieteenalojen, kuten historian, taidehistorian, arkeologian ja museologian kanssa, ja osa opiskelijoiden suorituksista onkin rekisteröity näihin oppiaineisiin. Helsingin yliopistossa on myös monia väitöskirjatutkijoita, jotka työskentelevät antiikin materiaalisen kulttuurin parissa. Yhtenä tärkeänä yhteistyökumppanina on myös Helsingin yliopiston Tiedemuseo Liekki, joka tarjosi opiskelijoille mahdollisuuden käytännönläheiseen esinetutkimukseen usealla kurssilla.[19]
Vuonna 2024 Helsingin yliopiston Antiikin kulttuuri -opintokokonaisuus oli jälleen vaarassa, kun sen poistoa yliopiston opetustarjonnasta harkittiin. Kuten aiemminkin, sekä opiskelijat, tutkijat että instituutit vastustivat aikomusta ankarasti. Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto onneksi päätti Kulttuurien tutkimuksen kandiohjelman alaisuudessa olleiden Antiikin kulttuuri -opintokokonaisuuksien (15 ja 30 op) jatkamisesta. Tämän jälkeen opetusta ovat koordinoineet klassillisen filologian professori Marja Vierros ja museologian yliopistolehtori Rick Bonnie. Opetusta järjestetään monipuolisesti vuosittain. Vakinaista lehtoria ei ole ollut sitten vuoden 2018, vaan opetuksesta vastaavat monia eri tieteenaloja edustavat tutkijat, joista osa opettaa Avoimen yliopiston kautta.
Suomessa tapahtuvan opetuksen lisäksi suomalaisia tutkijoita on toiminut ja toimii opetustehtävissä maamme rajojen ulkopuolella. Eva Margareta Steinby (1938–) toimi kaksi kertaa Rooman instituutin johtajana ja hänet kutsuttiin Oxfordiin professoriksi. Hänen toimittamansa Lexicon Topographicum Urbis Romae on jokaisen Rooman alueista ja monumenteista kiinnostuneen olennaisimpia teoksia. Edelleen aktiivisia ovat myös Arja Karivieri (1960–), joka toimii Tukholmassa sekä Christer Bruun (1955–), Toronton yliopiston professori, sekä Royal Hollowayn professori Jari Pakkanen (1966–).
Vaikka Suomella ei ole kotoperäistä antiikin jäämistöä, tämä ei ole estänyt suomalaisia tutkijoita kotimaassa ja ulkomailla luomasta useita aineelliseen kulttuuriin liittyviä, kansainvälisesti arvostettuja projekteja sekä tiedeinstituuttien piirissä että ulkopuolisella rahoituksellakin. Suomalaisiin antiikintutkimuksen viimeaikaisempiin pitkiin projekteihin voi tutustua täällä. Suomen Rooman- ja Ateenan -instituuttien hankkeisiin voi tutustua instituuttien omien sivujen kautta (täällä, täällä sekä täällä). Antiikin aineellinen kulttuuri on tärkeässä osassa – tai keskiössä – monessa projektissa.
Osa suomalaisista projekteista on järjestänyt myös suuria museonäyttelyitä Suomessa. Lisäksi suomalaisten kokoelmien esineitä on ollut esillä monissa näyttelyissä, ja alan asiantuntijat ovat olleet mukana näyttelyiden suunnittelussa tai oheisohjelman toteuttamisessa. Päivittyvään listaukseen museonäyttelyistä voi tutustua täällä [linkki tulossa].
Lopuksi
Pitkässä oppihistoriassa Suomessa piilee myös ehkä syy klassillisen arkeologian opetuksen menneisiin ja nykyisiin haasteisiin Suomessa. Ala on aina mielletty monitieteiseksi, mutta esimerkiksi tarkan ja yksiselitteisen nimen puuttuminen saattoi olla syynä sille, minkä vuoksi ala ei päässyt kehittymään omaksi oppialakseen Suomessa jo ennen itsenäisyyttä. Luentoja on järjestetty paljon monien isompien alojen piirissä, mutta varsinaista omaa professuuria ei ole koskaan ollut. Ehkä tilanne olisi eri, jos maaperästämme löytyisi ”kotoperäisesti” antiikin jäänteitä tai nuorella itsenäisellä Suomella olisi ollut resursseja järjestää kaivauksia Välimeren alueella jo ennen tiedeinstituuttiemme perustamista.
Yliopistossa on ehdotettu, että klassillinen arkeologia voitaisiin sitoa osaksi jotain toista opintosuuntaa. Asiaa kuitenkin hankaloittaa klassillisen arkeologian monitieteisyys: kattavassa tutkimuksessa tarvitaan arkeologian lisäksi myös antiikin kirjallisten lähteiden tuntemusta tai valmiutta perehtyä niihin. Toisaalta pelkästään kirjallisten lähteiden tulkitseminen ja kielitaito eivät riitä, vaan tutkijan on myös pystyttävä tulkitsemaan arkeologista materiaalia ja kaivausraportteja sekä ymmärtämään arkeologisessa tutkimuksessa käytettyjä metodeja ja tuloksia sekä niiden rajoitteita – tämä pätee toki kaikkiin tieteenaloihin. Klassillinen arkeologia keskittyi kauan nimenomaan taiteentutkimukseen, mutta meidän taiteeksi mieltämämme materiaalinen kulttuuri on kuitenkin vain hyvin pieni osa antiikin aineellista maailmaa.
Historia on osoittanut, että ilman opetukseen nimettyä lehtoria opetus on ollut pitkälti yksittäisten opettajien varassa ja epäsäännöllistä. Mutta nämä opettajat ovat omalta osaltaan inspiroineet ja kasvattaneet uusia sukupolvia, joita yhdistää intohimo antiikin maailmaan. Mikäli opetusta ei järjestetä, uudet tutkijasukupolvet jäävät syntymättä, mikä vaikuttaa pitkällä aikatähtäimellä myös Suomen Ateenan- ja Rooman-instituuttien toimintaan. Lisäksi Suomen kautta voi myös helpommin kulkea varastettua kulttuuriperintöä, sillä maassamme ei ole riittävästi materiaaliseen kulttuuriin perehtyneitä osaajia avustamaan viranomaisia.[20]
Loppuun lainaan Amos Andersonia (1878–1961), yhtä Suomen historian merkittävimmistä liikemiehistä ja kulttuurintukijoista, jonka aloitteesta Suomen Rooman-instituutti perustettiin ja jonka tuella se aloitti toimintansa Villa Lantessa. Hän kirjoittaa esipuheessaan Torsten Steinbyn teokseen Ikuinen Rooma ja Suomi (1951):
”Meidän olisi luotava sellainen vakaa mielipide, etteivät nämä opinnot ole vain tarpeetonta pintakiillon hankkimista tai korkeintaan sopivaa vapaa-aikojen harrasteluksi. Antiikin maailman tuntemus onkin itse asiassa hyödylliseksi avuksi käytännön tehtävissä. Jos tahdomme saada selkoa niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin ja toimintaan käytännön ja talouden aloilla, emme voi löytää parempaa lähtökohtaa opinnoillemme kuin Rooman valtakunta. – – – Antiikki on perustana koko länsimaiselle kulttuurille ja suureksi osaksi myös muille nykyisille kulttuurimuodoille. Tämä antaa kansakunnille paremmat mahdollisuudet sekä omaan että keskinäiseen ymmärtämykseen ja on omiaan edistämään kansainvälistä yhteishenkeä. Olisi pahempaa kuin hulluutta ehdoin tahdoin hävittää tai edes vähentää meidän osuuttamme tässä kansainvälisessä yhteisyydessä.”
Kirjallisuus
Aaltonen, Anton 2018. ”Sata vuotta klassillisen arkeologian opetusta Helsingin yliopistossa”, teoksessa Kuivalainen – Pietilä-Castrén – Selkokari (toim.), 38–63.
Adornato, Gianfranco – Cirucci, Gabriella – Cupperi, Walter 2020. Beyond “Art Collections”: Owning and Accumulating Objects from the Greek Antiquity to the Early Modern Period. Berlin: De Gruyter.
Bombardieri, Luca – Panero, Elisa (eds.) 2021. Cyprus. Crossroads of Civilizations. Exhibition Catalog. Turin – London: DeArtcom.
CVA Finland = Pietilä-Castrén, Leena – Berg, Ria – Parko, Heini – Pennonen, Anne-Maria – Tuukkanen, Tiina – Wikström, Hanne – Ylikarjula, Nina 2003. Corpus Vasorum Antiquorum: Finland. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica = The Finnish Society of Sciences and Letters. Verkkojulkaisu: https://doi.org/10.54572/ssc.74.
Heyne, Christian Gottlob 1772. Einleitung in das Studium der Antike, oder Grundriß einer Anführung zur Kenntniß der alten Kunstwerke. Göttingen – Gotha.
Immonen, Visa – Bonnie, Rick – Dixon, Helen – Tervahauta, Ulla – Thomas, Suzie (eds.) 2020. Working with Cultural Objects and Manuscripts: Provenance, Legality, and Responsible Stewardship (Publications of Finnish Museums Association 77). Helsinki: Suomen Museoliitto. Verkkojulkaisu: https://museoliitto.fi/publication/working-with-cultural-objects-and-manuscripts-provenance-legality-and-responsible-stewardship/.
Knoblauch, Ann-Marie 2019. ”The Mainstream Media and the ‘Shocking Bad Art’ from Cyprus: 1870s New York Reacts to the Cesnola Collections”, Near Eastern Archaeology 82: 2, 67–74.
Korka, Elena 2018. ”Greece: Cultural Heritage Management”, Encyclopedia of Global Archaeology, 1–8. Cham: Springer International Publishing. Verkkojulkaisu: https://doi.org/10.1007/978-3-319-51726-1_1152-2.
Kuivalainen, Ilkka – Pietilä-Castrén, Leena – Selkokari, Hanne (toim.) 2018. Utile Dulci: Antiikin kulttuurin opetuksesta ja harrastuksesta. Helsinki: Taidehistorian seura = Föreningen för konsthistoria ry = The Society for Art History in Finland. Verkkojulkaisu: http://www.taidehistorianseura.fi/tiedotteet/taidehistoriallisia-tutkimuksia-50/.
Palma di Cesnola, Luigi 1878. Cyprus: its ancient cities, tombs, and temples. A narrative of researches and excavations during ten years’ residence in that island. New York: Harper & Brothers.
Pietilä-Castrén, Leena 2018. ”Suomalaisista antiikkikokoelmista – Keräilijät ja heidän esineensä”, teoksessa Kuivalainen – Pietilä-Castrén – Selkokari (toim.), 177–211.
Pietilä-Castrén, Leena 2023. Hyperboreasta etelään ja takaisin (Grifos 2). Suomen Ateenan-instituutin säätiö: Helsinki. Verkkojulkaisu: https://edition.fi/finnishinstituteathens/catalog/book/889.
Selkokari, Hanne 2008. Kalleuksia Isänmaalle: Eliel Aspelin-Haapkylä taiteen keräilijänä ja taidehistorioitsijana. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
Talvio, Tuukka 2018. ”Antiikin rahat Helsingin yliopiston kokoelmassa”, teoksessa Kuivalainen – Pietilä-Castrén – Selkokari (toim.), 155–176.
Tamminen, Tapani 2018. ”Antiikin muinaistieteen opetus – Kuninkaallisesta Turun akatemiasta 1920-luvun Helsingin yliopistoon”, teoksessa Kuivalainen – Pietilä-Castrén – Selkokari (toim.), 9–37.
Tuori, Kaius – Wilskman, Anna-Maria – Simelius, Samuli – Lopez Garcia, Antonio – Heikkinen, Vesa 2024. ”Rome Reborn on the Arno: Republican Spatialities and the Uses of the Past”, Cogent Arts & Humanities 11: 1. Verkkojulkaisu: https://doi.org/10.1080/23311983.2023.2264019.
Wilskman, Anna-Maria 2018a. ”Kleobis ja Biton – Antiikista nykypäivään”, teoksessa Kuivalainen – Pietilä-Castrén – Selkokari (toim.), 77–94.
Wilskman, Anna-Maria 2018b. Kleobis ja Biton: kreikkalaisen tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Helsingin yliopisto. Verkkojulkaisu: http://hdl.handle.net/10138/277546.
Viittaukset
1. Tuori et al. (eds.) 2024.
2. Artikkelikokoelma Adornato et al. 2020 käsittelee monipuolisesti kreikkalaisten esineiden keräilyä antiikista uudelle ajalle ja huomioi myös esineiden toimijuuden.
3. Palma di Cesnola palveli Amerikan konsulina Kyproksella kahdessa vaiheessa vuosien 1865 ja 1877 välillä. Hän organisoi valtavia arkeologisia kaivauksia ja keräsi valtavan määrän esineistöä, jonka lopulta osti The Metropolitan Museum of Art vuosina 1872 ja 1876. Hänen teoksensa Cyprus: its ancient cities, tombs, and temples. A narrative of researches and excavations during ten years’ residence in that island (1878) paljastaa Cesnolan vihamielisen ja rasistisen suhtautumisen paikallisiin turkkilaisiin viranomaisiin. Palma di Cesnolan elämästä, ks. Knoblauch 2019 ja yksityiskohtaisemmin hänen Kyproksen ajastaan ja keräämänsä kokoelmien kohtalosta, ks. Bombardieri – Panero (eds.) 2021, 23–27.
4. Korka 2018.
5. Alullepanijana pidetään vuonna 1692 kaunopuheisuuden professorina toiminutta Christienus Alanderia.
Tamminen 2018, 10.
6. Hän tutustui klassillisen arkeologian opetuksen pioneeriin Christian Gottlob Heyneen Göttingenissä. Heyne julkaisi tiivistelmän luennoistaan vuonna 1772. Tamminen 2018, 11–12.
7. Tamminen 2018, 21–22.
8. Tamminen 2018, 22–26.
9. Wilskman 2018a ja 2018b.
10. Talvio 2018.
11. Pietilä-Castrén 2018.
12. Ks. myös Hanne Selkokarin väitöskirja (2008).
13. Tamminen 2018, 26–30.
14. Pietilä-Castrén 2023.
15. Aaltonen 2018, 42–46.
16. Aaltonen 2018, 47–50.
17. Aaltonen 2018, 52.
18. Aaltonen 2018, 53.
19. Muun muassa intensiivikurssi Hands on: Greek Ceramics from the Classics Collection, jonka vierailevana opettajana toimi Heidelbergin yliopiston antiikkikokoelman kuraattori Dr. Polly Lohmann (2023), sekä Anna-Maria Wilskmanin opettamat Antiikin esine-elämäkerrat (2023), ja projektikurssi Vitriineistä luokkahuoneisiin: kreikkalais-roomalaiset esineet opetuksen välineinä (2024–2025).
20. Immonen et al. (eds.) 2020.
Viittaukset: Wilskman, Anna-Maria 2026. ”Antiikin aineellinen kulttuuri (klassillinen arkeologia)”, Antiikintutkimuksen historiaa Suomessa 3. URL: https://antiikintutkimus.fi/antiikintutkimuksen-historiaa-suomessa/antiikin-aineellinen-kulttuuri/. ISSN 2984-3715. [Vierailtu pp.kk.vvvv.]