Antiikintutkimuksen historiaa Suomessa 1
21.10.2024
Antiikin kreikkaa oppimaan! Kreikan opiskelun ja tutkimuksen alkutahteja Suomessa
Tua Korhonen
Suomessa on ollut latinan opetusta keskiajalta lähtien. Antiikin kreikkaa alettiin puolestaan opettaa uskonpuhdistuksen myötä Turun katedraalikoulussa, suhteellisen vakituisesti viimeistään 1580-luvulla. Jo tätä ennen oli muutamia suomalaisia kirkonmiehiä, jotka olivat opiskelleet klassista kreikkaa ulkomailla ja toivat palatessaan Suomeen myös antiikin Kreikan klassikoita.
Antiikin kulttuuri ja sen kaksi pääkieltä, latina ja kreikka, muodostavat vahvan osan Euroopan kulttuurin perustaa. Kreikkaa voimakkaampana on lännessä vaikuttanut Rooman perintö, mutta roomalaiset tunnetusti paitsi omaksuivat kreikkalaisilta monia kulttuuripiirteitä, myös siirsivät klassisen Kreikan ihailun jälkipolville.
Suomen kulttuurihistorian osalta voinee pohtia myös idän eli Bysantin ja kreikkalaiskatolisen kirkon vaikutusta, venäläisen kulttuurin suodattamana. Vaikkapa Kuopion kaupungin nimen taustalla – teorioita on useita – on esimerkiksi otaksuttu olevan kreikkalainen nimi Prokopios, joka on kreikasta venäjään kulkeutunut erisnimi (Prokopij/Prokofij). Prokopios pohjautuu menestymistä ja edistymistä tarkoittavaan antiikin kreikan sanaan prokopê.
Euroopan reunalla antiikin kulttuurin vaikutus voi tuntua varsin ohuelta. Eihän meillä ole (edes) antiikin raunioita, kuten vaikkapa Brittein saarilla Hadrianuksen muuri roomalaisvallan ajalta. Latinaa toki opiskeltiin kouluissa keskiajalla myös Ruotsin itämaassa eli Suomessa, olihan latina ajan yleiskieli. Antiikin Kreikan kielen opetusta puolestaan tarjosi Turun akatemia perustamisestaan lähtien eli vuodesta 1640. Jonkinasteinen kreikan osaaminen tai osaamisen arvostaminen oli osa sivistyneen ihmisen identiteettiä.
Seuraavassa pohdin kreikan opiskelua ja suomalaista Kreikan kielen ja kirjallisuuden tutkimusta Turun akatemiassa (1640–1827), mutta sitä ennen kertaan hieman suomalaisia kreikantaitajia ennen tämän Suomen ensimmäisen yliopiston perustamista. Esitykseni perustuu pääosin omiin tutkimuksiini (ks. Kirjallisuusluettelo).
Ensimmäiset suomalaiset kreikantaitajat
Antiikin jälkeen kreikan taito hiipui läntisessä Euroopassa, toisin kuin idässä, Bysantin valtakunnassa. Vasta renessanssin ja uskonpuhdistuksen, reformaation, vanavedessä kreikka tuli lännen yliopistoihin ja 1500-luvulla vähitellen kouluihinkin. Klassisesti sivistyneen ihmisen, humanistin, oletettiin osaavan ”molempia kieliä” eli latinan lisäksi myös antiikin kreikkaa.
Ruotsin valtakunnan ensimmäinen yliopisto perustettiin Uppsalaan jo keskiajalla, vuonna 1477. Sitä ennen ja perustamisen jälkeenkin muutamia suomalaisia opiskeli Euroopan yliopistoissa. Kreikkaa heidän ei kuitenkaan tiedetä opiskelleen jo edellä käyvästä syystä: keskiajalla ei kreikanopetusta juuri ollut saatavilla. Uskonpuhdistuksen myötä ulkomailla oppia hakevat suomalaiset opiskelivat myös kreikkaa, koska reformaation henkeen kuului kreikkaa taitava kirkonmies: pappi, joka osasi lukea Uutta testamenttia sen alkukielellä.
Suomalaisen reformaation vaikuttajahahmot ja Turun koulun rehtorit, Mikael Agricola (1510–1557) ja Erik Härkäpää (n. 1520–1578), opiskelivat uskonpuhdistuksen kannalta keskeisessä yliopistossa Wittenbergissä 1500-luvun alkupuoliskolla, Agricola keskittyen etenkin kreikkaan tulevaa Uuden testamentin suomennostyötään varten. Härkäpää opetti Suomeen palattuaan ilmeisesti kreikkaa Turun katedraalikoulussa lyhyen aikaa jo 1560-luvulla. Ruotsin valtakunnassa kreikan alkeita opetettiin kouluissa 1580-luvulla ja kattavammin 1600-luvun alusta lähtien.
Ulkomailla opiskelleet toivat mukanaan paitsi oppimaansa myös kirjoja. Esimerkiksi Agricola osti 200-luvulla eläneen Diogenes Laertioksen teoksen Merkittävien filosofien elämät ja opit, joka kertoo viihdyttävästi Kreikan filosofeista. Agricolan kappale on tosin latinannos (painettu 1535), mutta Diogenes Laertioksen sepittämät epigrammirunot filosofeille ovat kirjassa alkukielellä, kreikaksi. Kirjan nimiösivun ylälaidassa on Agricolan nimikirjoitus ja tieto, että hän osti kirjan vuonna 1537 Wittenbergistä eli pian sen ilmestymisen jälkeen.
Rostockin yliopisto oli myös merkittävä reformatorinen yliopisto, jossa 1500-luvun loppupuolella oli huomattavaa kreikan kielen osaamista. Siellä opiskeli 1570-luvulla ahvenanmaalainen Matthias Marci, joka sittemmin – elämäkertansa mukaan – opetti Rostockissa kreikan alkeita ollen siten ensimmäinen suomalainen, joka sen opetusta yliopistossa on antanut. Matthias Marcin myöhemmistä elämänvaiheista ei ole juuri tietoa. Sen sijaan myös Rostockissa opiskelleella, Viipurin ja Turun piispaksi valitulla Ericus Erici Sorolaisella (1583–1625) on pysyvä paikka Suomen kulttuurihistoriassa saarna- ja selitysteoksensa, Postillan (1625), ansiosta. Teoksella on ollut merkittävä osa suomen kirjakielen kehityksessä. Kristillisestä aiheestaan huolimatta Postillassa on melko runsaasti viitteitä antiikin kulttuuriin, vaikkapa Homerokseen, ja teoksen laaja levikki pappispiireissä levitti myös näiltä osin antiikin kulttuurin tuntemusta. Sorolainen korosti teoksessaan kreikan kielen osaamisen tärkeyttä.
Kreikan kielen ja kirjallisuuden opetuksesta Turun akatemiassa (1640–1827)
Toisin kuin Uppsalassa, kreikalla ei ollut Turussa omaa oppituolia, vaan ns. Pyhien kielten professuuri, joka tunnettiin myös nimellä Kreikan ja heprean professuuri. Pyhät kielet viittasivat Raamatun alkukieliin: kreikkaan, hepreaan ja esimerkiksi syyriaan ja arameaan. Vaikka riippui kunkin professorin omista painotuksista, mitä hän opetti, Pyhien kielten professorin piti joka tapauksessa antaa opetusta kreikassa ja hepreassa, Uuden ja Vanhan testamentin alkukielissä. Näiden kielten taito oli edellytys kirkonmiehen uralle. Oman oppituolin kreikka sai vasta 1812.
Turkuun tulevan opiskelijan oletettiin opiskelleen jo koulussa hieman kreikkaa. Taso oli kuitenkin kirjava, ja esimerkiksi Ruotsin puolelta Turkuun tulleiden opiskelijoiden kreikantaito oli yleensä vahvempi kuin kotimaisten ylioppilaiden. Kymnaaseja – lukiota vastaavia oppilaitoksia – Suomessa oli Ruotsin vallan aikana tasan yksi: ensin Turussa, sitten Viipurissa ja lopulta Porvoossa. Ns. triviaalikouluja oli kuitenkin useita, ja asetukset määrittelivät myös kreikan opetusta, vaikka opetuksen taso vaihteli.
Turun akatemian ajalta on säilynyt varsin suuri määrä luento-ohjelmia eli yhden sivun arkkeja, joissa kukin professori esitteli lyhyesti seuraavan lukuvuoden kurssejaan. Esimerkiksi vuonna 1673 Kreikan ja heprean professori Ericus Falander ilmoitti selittävänsä Isokrateen (436–338 eaa.) kreikankielistä puhetta ja pitävänsä myös tyyliharjoituksia kreikassa. Yliopistoissa oli tuohon aikaan runsaasti kirjoitusharjoituksia latinassa ja jonkin verran myös kreikassa. Tyyliharjoituksissa muutettiin esimerkiksi proosaa runomuotoon.
Turun kreikan kielen opetuksen kannalta merkittävä dokumentti on lyhytaikaisen (1707–1709) ruotsinmaalaisen professorin Israel Nesseliuksen kreikan kielen ja kirjallisuuden luento, jonka hän piti ensin Turussa ja sitten Uppsalassa, jonne siirtyi. Näitä luentomuistiinpanoja myöhemmät professorit Turussa käyttivät opetuksessaan (Korhonen 2004, 108–110).
Kreikan kielen ja kirjallisuuden tutkimus Turun akatemiassa
Turun akatemiassa ei aluksi harjoitettu merkittävää kreikkalaisen filologian tutkimusta, toisin kuin Ruotsin valtakunnan pääyliopistossa Uppsalassa, jossa jopa julkaistiin ensieditioita lahjaksi saaduista tai ostetuista käsikirjoituksista, lähinnä Bysantin kirjallisuutta. Ensiedition julkaiseminen vaatii huomattavaa kreikan taitoa. Lisäksi Uppsalassa painettiin hieman editoituina jo olemassa olevia tekstieditioita Kreikan kirjallisuudesta.
Turun akatemian tutkimukset olivat pääosin väitöskirjoja ja ne kirjoitettiin latinaksi, mutta latinan seassa oli runsaasti kreikankielisiä sanoja, fraaseja ja lainauksia. Kreikan tarpeellisuudesta kertoo se, että yliopiston kirjapaino sai kreikkalaisen kirjaimiston jo 1640-luvun lopulla. Lähes kaikki Turun akatemian väitöskirjat ovat luettavissa Kansalliskirjaston DORIA-tietokannassa. Viittaan seuraavassa väitöskirjoihin myös Vallinkosken bibliografian (1962–1966) numeroilla.
Merkittävin tutkimus Kreikan kirjallisuuden alalta 1600-luvun Turussa oli runouden professori Petrus Laurbecchiuksen johdolla tehty – ja pääosin hänen kirjoittamansa – moniosainen selitysteos Aristoteleen Runousopista (Vallinkoski nrot 2149–2152). Teoksen kaikki osat eivät ole säilyneet, mutta Laurbecchius esitteli tässä ja eräässä toisessa runoutta koskevassa teoksessaan (Vallinkoski nrot 2159–2164) ajan kirjallisuudelle tärkeää imitaation eli jäljittelyn käsitettä. Kirjallisena ihanteena oli antiikin kirjallisuuden jäljittely.
Christiernus (Krister) Alanderin johdolla julkaistiin vuonna 1698 väitöskirja, joka analysoi 500-luvulla eaa. eläneen Fokylideen kahdeksansäkeistä runoa. Runo on painettu väitöskirjan alkuun ja sen aiheena on neljä vaimotyyppiä: hevos-, sika-, koira- ja mehiläisvaimo. Runo esittää ihanteeksi viimeksi mainitun: naisen oli oltava yhtä siveä ja ahkera kuin mehiläinen, kun taas esimerkiksi hevosnaisen kuvailtiin olevan turhamaisen ylpeä pitkistä hiuksistaan ja haluton tarttumaan töihin. Koska väitöskirja oli ns. pro exercitio -väitös eli harjoitusväitös, se oli todennäköisesti professori Alanderin kirjoittama. Opiskelija Laurentius Qvist vain puolusti professorinsa väitöskirjaa. Varsinaista kielitieteellistä analyysiä Fokylideen runosta ei väitöskirjassa ole. Kirjoittaja eli Alander keskittyy runon sisältöön siteeraamalla antiikin kirjailijoita, esimerkiksi sanontoja joissa naisia verrataan johonkin toisenlajiseen eläimeen.
Muita Kreikan kieltä ja kirjallisuutta koskevia tutkimuksia oli esimerkiksi pohdinta stoalaisesta maailmanpalo-käsitteestä (ekpyrosis) vuodelta 1692 (Vallinkoski nro 2339). Sen mukaan maailmankaikkeus aika ajoin tuhoutuu suuressa tulipalossa ja syntyy jälleen uudelleen. 1700-luvun alussa kiinnosti erityisesti Pythagoras ja pythagoralaisuus, joita esiteltiin Turussa neljässä väitöksessä (Vallinkoski nrot 130, 3378, 3384, 3838). Ylipäänsä 1600- ja 1700-luvun vaihteessa väitöskirjoissa viitattiin ahkerasti kreikkalaiseen kulttuuriin, etenkin mytologiaan.
Turun akatemiassa julkaistiin Kreikan kirjallisuutta tekstieditioina opetustarkoituksiin. Niissä oli aina mukana latinankielinen käännös. Edellä jo mainittu Kreikan ja heprean kielten professori Ericus Falander (aateloituna Tigerstedt) julkaisi Isokrateen neljä puhetta vuonna 1671. Teos sisälsi myös kreikan opetuksessa paljon käytetyn tutkielman Lastenkasvatuksesta. Kirjoitelma on epäperäinen eli se kuuluu tunnetun filosofikirjailijan Plutarkhoksen (n. 46–120) teosten kokoelmaan, mutta ei ole hänen kirjoittamansa. Vuonna 1695 yliopiston kirjapaino julkaisi Homeroksen Ilias-eepoksen ensimmäisen ”laulun” (eli luvun). Samaan aikaan David Lund, silloinen Kreikan ja heprean professori alkoi pitää tekstinselitysluentoja kyseisestä laulusta, joten hän oli todennäköisesti teoksen toimittaja. Homeroksen opetus oli alkanut Turussa.
Turun hiippakunnan piispa Johannes Gezelius vanhempi (1615–1690, piispaksi 1664) oli virkansa puolesta myös Turun akatemian varakansleri ja kiinnostunut etenkin kreikan opetuksesta. Alkuaan ruotsinmaalainen piispa oli toiminut aiemmin Tarton yliopiston kreikan ja heprean kielten professorina – Virokin oli tuolloin osa Ruotsin suurvaltaa. Gezelius oli julkaissut Tartossa kreikan kieliopin ja Uuden testamentin kreikka–latina-sanakirjan, jonka omisti Kristiinalle, Ruotsin kreikantaitoiselle kuningattarelle, sekä koosteen kreikkalaista runoutta. Viimeksi mainittu teos sisälsi tuon ajan kreikan opetuksessa käytettyjä runoilijoita, joista osa oli – kuten edellä mainittu Lastenkasvatuksesta – epäperäisiä: Pythagoraan nimissä kulkevat ns. Kultaiset lauseet, Fokylideen kirjoittamaksi tuolloin arveltu, mutta paljon myöhäisempi mietelmäkooste (esimerkiksi ”Rahanhimo on kaikkien paheiden äiti”) sekä Theogniin epigrammirunoja 400-luvulta eaa. Näitä teoksia luettiin alkukielellä kreikaksi apuna samalla aukeamasivulla oleva latinankielinen käännös. Kreikankielisten sanontojen ja mietelmien opiskelulla oli kielenopiskelun ohella myös moraalia kasvattava merkitys. Samaisessa teoksessa Gezelius esittelee myös Kreikan runoutta ja runomittoja.
Gezelius julkaisi nämä teokset uudelleen Turussa, jonne hän oli myös perustanut oman kirjapainon. Lisäksi Gezelius painatti Turussa kahteen otteeseen (1669 ja 1688) kokoelman Aisopoksen nimissä kulkevia eläinfaabeleita nimenomaan triviaalikoulujen kreikanopetuksen tarpeisiin sekä Rostockin yliopiston professorin, Johannes Posseliuksen kreikan ja latinan keskusteluoppaan (1690, alkuteos 1588). Posseliuksen teos oli laajalti luettu ja tunnettu, mikä kertoo kunnianhimoisesta tavoitteesta: opiskelijoiden ei pitänyt osata keskustella vain latinaksi vaan myös antiikin kreikaksi. Teos alkaa lyhyillä, arkipäivässä käytettävillä formuloilla (kuten Khaire, didaskale, ”Tervehdys, opettaja”), josta etenee yhä piteneviin dialogeihin.
Gezeliusta pidetään Suomen lukutaidon ”isänä”, koska hän vaati ripille pääsyn ehdoksi lukutaitoa – taustalla reformaatioon liittyvä ajatus kansasta, joka pystyy lukemaan Raamattua äidinkielellään. Toisaalta Gezeliusta voisi pitää melkeinpä Suomen kreikantaidon ”isänä”, niin merkittävä vaikutus oli hänen kreikan oppikirjoillaan, etenkin useisiin painoksiin yltäneellä kreikan kieliopilla. Gezelius keskittyi kuitenkin pääosin Uuden testamentin ns. koinê- eli yleiskreikkaan, joka on yksinkertaistettu muoto klassisesta kreikasta. Paitsi että opetti kreikkaa (Tartossa) ja julkaisi kreikan oppikirjoja (Turussa ja Tartossa), Gezelius myös aktiivisesti harjoitti kreikan kielen viljelyä kirjoittamalla yli kolmekymmentä kreikankielistä runoa, joissa käytti antiikin kuvastoa. Hänen kreikantaidostaan kertoo myös hänen johtamansa – ja ilmeisesti pääosin kirjoittamansa – kreikankieliset, teologisaiheiset väitöskirjat. Kreikan opiskelun kannalta hänen kiinnostavin kreikankielinen tuotoksensa on edellä mainittu omiste kuningatar Kristiinalle. Se on useampisivuinen kirjoitelma, jossa Gezelius rohkaisee kuningatarta tämän kreikanopiskelussa ja esittelee käsitystään kreikan kielen historiasta (Korhonen 2004, 94–96).
Vaikka Gezelius oli harvinaisen tuottelias kreikankirjoittaja, hän ei ollut mikään erikoisuus omana aikanaan – kreikaksi kirjoittaminen oli varsin yleistä. Näitä uuden ajan alun oppineiden laatimia kreikankielisiä tekstejä on alettu tutkia vasta parin viime vuosikymmenen aikana. Niiden kielimuotoon viitataan uuslatina-termiä mukaillen saksaksi ja englanniksi nimillä neualtgriechisch/New ancient Greek (uusmuinaiskreikka) tai – koska nämä tekstit edustivat ajan humanistisia ihanteita – termillä humanistikreikka.
Humanistikreikkaa
Uuden ajan alussa kreikan opetuksessa painotettiin kreikan aktiivista käyttöä. Toisin sanoen, opiskelijan ei oletettu oppivan vain lukemaan ja ymmärtämään Kreikan kirjallisuutta, vaan myös tuottamaan kreikankielistä tekstiä, etenkin kirjoittamaan kreikankielisiä runoja.
Tämä ihanne liittyi toisaalta pedagogiseen ajatteluun – kreikkaa ajateltiin opittavan syvällisesti vain itse sitä käyttämällä – toisaalta humanismin ideaaliin. Latina (uuslatina) oli kirjakieli, jolla oppineet pääosin kirjoittivat akateemisissa yhteyksissä, ja esimerkiksi opetuksen ja väitöstilaisuuksien kieli oli latina. Kreikan suuresta arvostuksesta kertoo se, että esiintyi pyrkimyksiä nostaa antiikin kreikka vastaavaan tai vaihtoehtoisen kirjakielen asemaan. Niinpä yliopistoissa kirjoitettiin myös väitöskirjoja kreikaksi: Uppsalassa professori Henricus Ausiuksen ja Tartossa Gezeliuksen johdolla, Turussakin yksi (1688). Samoin pidettiin opinnäytepuheita kreikaksi. Lisäksi erilaisiin akateemisiin juhlatilaisuuksiin sepitettiin kreikankielisiä lyhyitä onnittelutekstejä – tai surunvalittelutekstejä kreikaksi hautajaisiin – runoa ja proosaa.
Korostettakoon vielä, että näissä teksteissä kyse ei siis ollut tuon ajan nykykreikasta, vaan antiikin kreikasta, jota ajan oppineet sen ajan kielikäsitysten mukaan yrittivät kirjoittaa. Uuden ajan alun oppineilla oli nykyisestä jonkin verran poikkeava käsitys (antiikin) kreikan kielestä. Tekstit noudattivat ajan kirjallisia ihanteita, ja latinalla oli huomattava vaikutus kreikaksi kirjoittamiseen (ks. Stefan Weisen listaamat humanistikreikan piirteet, Weise 2016, 124 sekä Pontani & Weise 2022, 9–10).
Ajan kirjallinen käytäntö – edellä mainittu imitaatio eli antiikin kirjallisuuden jäljittely – takasi sen, että heikonkin kreikantaidon pohjalta oli mahdollista kirjoittaa lyhyt kreikankielinen runo. Saattoi siis uusiokäyttää tai kierrättää antiikin Kreikan runoutta ottamalla sopivia kohtia esimerkiksi Homerokselta omaan runoonsa. Turun kreikkarunoilijat hyödynsivät nimenomaan opetuksessa käytettyjä tekstejä, kuten mainittua Plutarkhoksen teoskokoelmaan kuuluvaa Lastenkasvatuksesta-kirjoitelmaa ja yhtä Isokrateen puhetta. Opiskelijat ja opettajat kirjoittivat kreikaksi onnittelurunoja etenkin väitöskirjan ja väittelyn johdosta, jolloin runot painettiin väitöskirjan yhteyteen. Näitä Turussa tuotettuja ”humanistikreikaksi” kirjoitettuja runo- ja proosamuotoisia tekstejä on yli 400 kappaletta. Runojen kuvasto otettiin antiikista tai kristillisistä aiheista. Akateemisissa ympäristössä tuotettuina teksteinä aiheena oli usein opiskelun ja oppineisuuden merkitys.
Turussa ei ylletty samanlaiseen tasoon kuin vaikkapa Saksan yliopistoissa, joissa runot olivat niin kielellisesti kuin antiikkiviitteineen rikkaampia. Toisaalta esimerkiksi kaunopuheisuuden professori Martinus Miltopaeus – joka oli osittain kreikantanut sukunimensä Ruskeapää käyttäen kreikan miltos-sanaa (’punaokra’) – sepitti häärunon, jossa hän hyödynsi Theogniin runoja siinä määrin, että tulos on varsin kelvollinen (Korhonen 2022b). Miltopaeus ei ollut opiskellut muualla kuin Turussa, joten hänen kreikantaitonsa antaa kuvaa Turun kreikankirjoittelun tasosta. Jotkut Suomen kulttuurihistoriasta tutut merkkihenkilöt kirjoittivat kreikankielisen runon, kuten Daniel Juslenius ja taloustieteilijä Anders Chydenius.
Huomattavin runotuote suomalaiselta antiikin kreikaksi oli Mouhijärven kirkkoherran pojan Johan Paulinuksen (aateloituna Lillienstedt) 378 heksametrisäettä sisältävä runopuhe, jonka aiheena oli Suomen ylistys. Paulinus (1655–1732) opiskeli ensin Turussa, sitten Uppsalassa, jossa esitti puheensa vuonna 1678. Tämä runopuhe on hämmästyttävä suoritus kielellisesti. Se sisältää myös monia myöhemmin vakioaiheiksi tulleita Suomi-kuvan aiheita (luonnon kauneus, kansan vaatimattomuus ja sotaisuus, maan kaukaisuus nähtynä positiivisena asiana). Paulinus kirjoitti kaikkiaan viisi kreikankielistä runoa, mutta sepitti myös monilla muilla kielillä ja äidinkielellään eli ruotsiksi, esimerkiksi kuninkaallisille. Runojen kirjoittelu oli myös verkostoitumista ja mesenaattien kalastelua. Paulinus menestyikin: hänestä tuli kuninkaan suosikki, korkea-arvoinen virkamies ja diplomaatti.
Kreikaksi kirjoittelu hiipui Turussa jo 1700-luvulla toisin kuin monissa muissa yliopistoissa. Kreikkaa voitiin kirjoittaa edelleen esimerkiksi kreikan kirjoitus- ja tyyliharjoituksissa, mutta runoja ei enää nähty tarpeelliseksi tai kelvollisiksi painattaa. Viimeisen, mutta varsin taidokkaan kreikankielisen runon kirjoitti Jakob Bonsdorff vuonna 1786 kirkkoherraisälleen omisteeksi väitöskirjaansa (Vallinkoski nro 544). Omisteesta on tallella kaksi painettua versiota, joista toista Bonsdorff on ilmeisesti itse korjaillut runomitan osalta (ks. Korhonen 2022a, 280–282).
Turun akatemian viimeisinä vuosina 1820-luvulla J.L. Runeberg kirjoitti pitkähkön (97 säettä) kreikankielisen pilkkarunon heksametrimittaan. Runeberg oli kirjoittautunut Turun akatemiaan vuonna 1822. Runo painettiin vasta Runebergin koottuihin teoksiin (Runeberg 1969). Runo edustaa hengeltään kokonaan toista aikakautta kuin Paulinuksen Suomea ylistävä barokkinen runopuhe. Antiikin jäljittely on Runebergilla vapaampaa ja runon aihe on hänen omasta eletystä elämästään: vihatun opettajan pilkkaaminen parodioiden esimerkiksi Homeroksen Iliaan jylhää aloitusta.
1700-luvun uushumanismin aika Turun akatemiassa
Tuhoisa Suuri Pohjan sota (1700–1721) Ruotsin ja Venäjän välillä vaikutti myös Suomen ensimmäisen yliopiston toimintaan. Monet Turun akatemian professorit muuttivat Ruotsin puolelle ja palasivat vasta, kun yliopisto aloitti jälleen toimintansa vuonna 1722. Samalla edellisen vuosisadan ”vanhan akatemian” henki katosi: humanististen ihanteiden sijasta kiinnostuttiin esimerkiksi taloustieteistä ja käytännön elämää hyödyttävistä oppialoista. Kreikan opetus supistui lähinnä Uuden testamentin kreikan opettamiseen.
1700-luvun lopulla vaikutti Turun akatemiassakin kuitenkin saksalainen uushumanismi etenkin H.G. Porthanin (1739–1804) johdolla. Juuri Porthan elvytti Turun akatemiassa tuoretta kiinnostusta Kreikan kieleen ja kirjallisuuteen, opettipa mahdollisesti itsekin kreikkaa yksityisoppilaille (Korhonen 2010). Kreikan kirjallisuuteen tutustuttiin nyt laajemmin: alettiin lukea niitäkin kirjailijoita, jotka nykyisin kuuluvat itsestään selvästi Kreikan kirjallisuuden kaanoniin, kuten antiikin draamaa.
Vuonna 1789 dosentti Petrus Malmströmin johdolla viipurilainen Gabriel Krogius tutkiskeli Pindaroksen – 500-luvulla eaa. eläneen, monitahoisesti assosioivan runoilijan – yhtä tunnetuinta runoa, Ensimmäistä Olympialaista oodia, jonka alkua on paljon siteerattu: Ariston men hydôr (”Parasta on vesi”). Tehtävänä oli analysoida runon latinankielistä käännöstä (Vallinkoski nro 2370). Johan Bonsdorffin opastuksella esitettiin vuonna 1805 spekulaatioita Platonin syntyperästä (Vallinkoski nro 608). Johan Bonsdorffista, joka oli edellä mainitun Jakob Bonsdorffin veli, tuli Turun akatemian ensimmäinen Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori vuonna 1812. Kuten sanottu, sitä ennen professuuri oli osa Pyhien kielten professuuria. Turussa Kreikan kirjallisuus – nimenomaan ”profaani” eli maallinen, ei-kristillinen, kirjallisuus – alkoi näkyä yhä keskeisemmin väitöskirjoissa kreikan saatua vihdoin oman oppituolinsa.
Erityisesti virikkeitä saatiin Homeroksen tutkimukseen: vuonna 1800 pohdittiin Homeroksen kohtalokäsitystä (Vallinkoski nro 1165), kuuden vuoden kuluttua puolestaan Iliaassa ja Odysseiassa esiintyviä Apollonin epiteettejä (Vallinkoski nro 2954) ja vuonna 1812 Iliaassa kuvattuja sotureiden kypäriä (Vallinkoski nro 2702). Kielellisesti näitä kunnianhimoisemmassa Homeros-väitöksessä analysoitiin Iliaan kuuluisaa kohtaa, jossa kuvataan Akhilleuksen kilven monimutkaista kuvitusta – tosin vain kohdan alkupuolta (Ilias 18.509–541) (Vallinkoski nro 607).
Frederik Pippingin johdolla väiteltiin vuonna 1812 kreikkalaisesta tragediasta tehtävänä vertailla Euripideen (480–406 eaa.) Ifigeneia Auliissa -tragediaa Racinen, ranskalaisen 1500-luvun näytelmäkirjailijan, vastaavaan draamaan (Vallinkoski nrot 2957–2958). Ensimmäisessä osassa tutkailtiin nimenomaan paikan, Auliin, sijaintia; toinen osa sisältää lyhyitä tekstiotteita Euripideen tragediasta.
Turun akatemiassa alkoi Axel Sjöströmin, Kreikan kirjallisuuden professorin, johdolla kreikkalaisen runouden kääntäminen ruotsin kielelle, mikä jatkui edelleen Helsingissä, jonne yliopisto siirtyi Turun suuren palon (1827) jälkeen.
Nämä ruotsinnokset ilmestyivät väitöskirjoina, ja pidemmillä teoksilla oli useita kääntäjiä. Kääntäminen antiikin kielistä oli – ja on toki edelleenkin – samalla myös antiikin kirjallisuuden tutkimusta. Ensimmäisenä ruotsinnettiin hellenistisen ajan runoilijan, Kallimakhoksen, Hymni Apollonille vuonna 1816 (Vallinkoski nrot 3586–3587). Kaksiosainen väitös sisältää runon esittelyn, kreikankielisen tekstin ja käännöksen. Sjöströmin johdolla ruotsinnettiin Turussa myös Homeroksen Odysseian neljä ensimmäistä laulua (Vallinkoski nrot 3588–3603), kreikkalaisten epigrammien kooste vuosina 1821–1826 (Vallinkoski nrot 3605–3621), Anakreonin nimissä kulkevia hilpeitä runoja vuonna 1826 (Vallinkoski nrot 3624–3627) ja samana vuonna myös myöhäisantiikin kirjailijan, Musaioksen, tunnettu romanttinen kertomus Hera ja Leandros (Vallinkoski nrot 3622–3623).
Suomeksi antiikin kirjallisuutta ei Turun akatemian piirissä käännetty. Ensimmäiset suomennokset ovat – Turun akatemiassakin opiskelleen – C.A. Gottlundin käsialaa hänen omassa albumityyppisessä julkaisussaan Otawassa (I–III, 1828–1832). Monipuolinen ja moneksi ehtinyt Gottlund suomensi mm. Sapfon runoja ja katkelman Homeroksen Iliaasta.
Lopuksi
Suomessa antiikin kreikan kieltä on opetettu yliopistollisesti vuodesta 1640 lähtien, kouluissa jo sitä ennen, 1580-luvulta alkaen, mutta kouluopetuksesta kreikka oppiaineena katosi pääosin 1800-luvulla. Kreikan kielen ja kirjallisuuden tutkimus oli Suomen ensimmäisessä yliopistossa, Turun akatemiassa (1640–1827), varsin vaatimatonta, ja opetuksessa keskityttiin valtaosin Uuden testamentin kreikkaan – kreikan merkitys ”pyhänä kielenä” korostui. Kuitenkin myös Turun akatemian ajalta on muutamia ajanjaksoja, kuten vuosisatojen vaihteet (1600/1700 ja 1700/1800), jolloin yliopisto tavoitteli humanismin ihannetta eli pyrkimystä kouluttaa molempia kieliä, niin latinaa kuin kreikkaa, hyvin osaavia oppineita. Kreikan osalta ihanne ilmeni ”vanhan akatemian” aikaan vilkkaana kreikankielisten tekstien kirjoitteluna.
Antiikin Kreikan kielen ja kirjallisuuden tutkimuksen kannalta kiinnostavin jakso on Turun akatemian viimeiset vuosikymmenet, jolloin kreikka sai myös oman oppituolinsa (1812). Professuurin nimi oli Kreikan kirjallisuus, ja näkökulma antiikin kulttuuriin oli varsin korkeakirjallinen. Vasta paljon myöhemmin alettiin antiikin kulttuuria tutkia laajemmista näkökulmista. Joka tapauksessa Turun akatemian aika ilmentää vähäväkisen pohjoisen maan hakeutumista eurooppalaisille juurilleen.
Kirjallisuutta
Gottlund, Carl Axel 1828. Otawa, Eli Suomalaisia Huvituksia: I Osa, Helsinki: [C. A. Gottlund].
Haavikko, Paavo 1998. ”Nero, annalisti, vallankumousmies, erootikko ja elävän kielen profeetta”, R. Pohjola – Cecilia Forssell et al. (toim.), Musarum minister: Studia in honorem Kari Tarkiainen: Kari Tarkiainen 60 vuotta 14.6.1998: Kari Tarkiainen 60 år 14.6.1998, Helsinki: Arkistolaitos ja Arkistoyhdistys, 51–58.
Korhonen, Tua 2022a. To the Glory that was Greece: Ideas, Ideals and Practices in Composing Humanist Greek during the Seventeenth Century (Commentationes Humanarum Litterarum 143), Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.
Korhonen, Tua 2022b. ”Martinus Miltopaeus”, Filippomaria Pontani – Stefan Weise (eds.), The Hellenizing Muse. A European Anthology of Poetry in Ancient Greek from the Renaissance to the Present (Trends in Classics – Pathways of Reception 6), Berlin: De Gryuter, 766–769.
Korhonen, Tua 2010. ”Turun akatemian kirjaston kreikkalainen kirjallisuus ja Porthanin kirjastohistoria”, Auraica: Scripta a Societate Porthan edita Vol. 3: 3–13.
Korhonen, Tua 2004. Ateena Auran rannoilla: Humanistikreikkaa Kuninkaallisesta Turun akatemiasta (E-thesis), Helsingin yliopisto.
Korhonen, Tua – Oksala, Teivas – Sironen, Erkki 2000. Johan Paulinus (Lillienstedt): Magnus principatus Finlandia: Suomen suuriruhtinaskunta: Vuonna 1678 pidetyn kreikankielisen runopuheen editio, runosuomennos, suorasanainen käännös sekä tausta ja selitykset, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pontani, Filippomaria – Stefan Weise (eds.) 2022. The Hellenizing Muse: A European Anthology of Poetry in Ancient Greek from the Renaissance to the Present (Trends in Classics – Pathways of Reception 6), Berlin: De Gruyter.
Runeberg, Johan Ludvig 1969. ”Bihang. Ἡ Ἀνάκρισις ἀκαδημαϊκή. Ἔπος γελοῖον”, Gunnar Tideström – Carl-Eric Thors – Henrik Zilliacus (toim.), Samlade Skrifter: Del 8: 1, Uppsatser och Avhandlingar på Latin, Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 95–98.
Vallinkoski, Jorma 1962–1966. Turun akatemian väitöskirjat 1642–1828: Die dissertationen der alten Universität Turku (Academia Aboënsis) 1642–1828 (Helsingin yliopiston kirjaston julkaisuja 30), Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto.
Weise, Sefan 2016. ”Ἑλληνίδ’ αἶαν εἰσιδεῖν ἱμείρομαι ‒ Neualtgriechische Literatur in Deutschland (Versuch eines Überlicks)”, Antike und Abendland 62: 114–181.
Viittaukset: Korhonen, Tua 2024. ”Antiikin kreikkaa oppimaan! Kreikan opiskelun ja tutkimuksen alkutahteja Suomessa”, Antiikintutkimuksen historiaa Suomessa 1. URL: https://antiikintutkimus.fi/antiikintutkimuksen-historiaa-suomessa/antiikin-kreikkaa-oppimaan/. ISSN 2984-3715. [Vierailtu pp.kk.vvvv.]